Casela, isoja kisuja ja aikatauluongelmia

Caselan pitkät vaijeriliukuradat metsän yllä olivat käyntimme suunniteltu syy. Jenni ja Juno halusivat kokeilla myös Canyon Swing ja Nepalese Bridge aktiviteetteja. Olin katsellut etukäteen aikatauluja ja suunnitellut päiväohjelmamme. Puisto on auki 9-17 ja useimmat toiminnot ovat tarkasti aikataulutettuja ja osa järjestetään vain kerran tai kahdesti päivässä.
Suunnitelmamme oli Big cat drive thru, Safari, Giraffe feeding, aviary, zip lines, nepalese bridge ja canyon swing. Lisäksi Juno olisi halunnut pygmihippojen tapaamiseen ja Jenni tutustua paremmin servaaleihin ja ratsastaa kamelilla. Epäilin ettei ihan kaikkea ehdittäisi, koska eri toimintojen loppumisen ja seuraavan alkamisen väliin pyydettiin jättämään aina tunti väliä paikasta toiseen siirtymiseen.
Jo aamulla lippukassalla myyjä sanoikin suoraan neljän aktiviteetin olevan liikaa yhdelle päivälle ja puiston keskellä olevaan ravintolaan ei kuulemma kannata edes suunnitella menevänsä, koska siihen kuluisi liikaa aikaa. Selvä.
Asiaa tavallaan helpotti se, että pygmihippo tapaamisia ei järjestetty lainkaan, Canyon Swing oli pois käytöstä, vuorelle jossa vaijeriliu'ut olivat ei saanut ottaa Rioa mukaan, joten minä jouduin luopumaan siitä osuudesta kokonaan, toisaalta minulle sopivat rata-ajat ilman huimaavaa nepalilaista riippusiltaa olisivat olleet aamupäivällä ja lasten haluamat yhdistelmäajat iltapäivällä, joten emme olisi ehtineet mihinkään muualle puistossa.

Safaripuisto on jaettu neljään alueeseen plus lisäksi sisäänkäynniltä toiseen suuntaan on vuori, jossa suurin osa seikkailuaktiviteeteista järjestetään. Aloitimme kuljetuksella kolmossalueelle, jossa ovat kaikki isot kisut. Casela valitettavasti järjestää tapaamisia kaikkien eri kissalajien kanssa, myös pentutapaamisia ja lisäksi kävelyitä isojen kissapetojen kanssa. Nämä olivat seikat joiden vuoksi etukäteen mietin pitäisikö koko puisto jättää väliin. En halua tukea arveluttavaa eläinten kohtelua ja yritän opettaa samaa lapsille. Rajan vetäminen on toki melko hankalaa, jollei yksiselitteisesti jätä täysin käymättä eläintarhoissa ja muissa eläinaktiviteeteissa. (Aiheesta lisää myöhemmin toisessa kirjoituksessa.)

Teimme safariautokierroksen tiikerien ja leijonien alueiden läpi. Näillä melko isoilla ja vehreillä alueilla elää vanhimmat yksilöt, jotka ennen ovat olleet tapaamisissa. Näissä suurissa aitauksissa niillä oli useimpiin eläinpuistoihin verrattuna oikein mukavat eläkepäivät. Monet tiikerit ja leijonat loikoilivat ylhäällä puissa, aivan auton vieressä, vaikka olisivat halutessaan voineet valita suojaisempia piilopaikkoja, joten ilmeisesti safariajelut ja ihmiset eivät sitten niin häiritse.

Tämän jälkeen siirryimme kuljetuksella neljännelle alueelle, jossa olisi safari, kirahvit ja kamelit. Kirahvien ruokinta-aika oli juuri loppumassa, joten menimme ensin ruokkimaan niitä ja nämä suloisuudet olivatkin ehdottomasti päivän paras osuus ja kaikkien suosikki. Tällä kertaa yksi kirahveista nuoli Rion niskaa, muttei mussuttanut kenenkään kättä, kuten Keniassa, kun K:n huomaamatta hänen selässään kantorinkassa olleen Neon käsi oli jo kyynärpäätä myöten kirahvin kidassa.

Kirahvit ruokittuamme kello olikin niin paljon, että safari piti jättää väliin ja palata kuljetuksella ykkösalueen pääportille, josta lähtisi kuljetus vuorelle. Minun piti mennä paikalle allekirjoittamaan lupalappu, jota epäkäytännöllisesti ei voinut tehdä etukäteen, esimerkiksi lippujen oston yhteydessä. Odotettuamme kuljetusta yli puoli tuntia, meille tultiin ilmoittamaan tuulen voimakkuuden nousseen vuorella ja vaijeriliukuradat olisivat loppupäivän pois käytöstä. Harmitti enemmän kuin hieman, koska olimme jättäneet lähes kaiken muun väliin tämän takia.

Päätimme sitten vielä kerran matkustaa hyvin kuoppaisen reitin joen ylityksineen neljännelle alueelle ja osallistua safarille. Savannialue oli valtava ja siellä oli mahdollista nähdä paljon erilaisia antilooppeja, strutseja, sarvikuonoja ja seeproja. Autenttisuutta häiritsi hieman se, että sarvikuonot ja seeprat oli rajattu aidoin tiettyyn osaan suuresta tasangosta, varmaankin ihan käytännön syistä, jotta ne olisi löydettävissä helpommin jokaisella kierroksella. Puiston kaksi sarvikuonoa on siirretty tänne turvaan Etelä-Afrikasta, jossa niiden vanhemmat ovat joutuneet salametsästäjien uhreiksi.

Safarin jälkeen Jenni ja Juno halusivat vielä ratsastaa kameleilla, jotka olivat kylläkin dromedaareja, Riokin sen tiesi. Lopuksi yritimme vielä päästä näkemään edes vilauksen Junon toivomista pygmihipoista, mutta vaikka kuinka tähyilimme, ei näkynyt edes korvan kärkiä, siellä taidettiin olla täysin sukelluksissa tai rantaruovikossa piileskelemässä.

Aika loppui kesken ja Walk thru Aviary jäi myös kokonaan näkemättä. Puistossa on jo mainittujen lisäksi myös kotieläinpuisto, leikkipuisto,  tube liukuradat ja rakenteilla näytti olevan kelkkarata alas vuorelta. Jos haluaa nähdä ja tehdä kaiken tarjolla olevan, puistossa lienee pakko käydä kahtena päivänä. Jos Caselaa arvioidaan ainoastaan eläintarhana, sanoisin sillä olevan mahdollisuuksia olla keskivertoa parempi vain suhteellisen pienin parannuksin. Isojen kissojen hyödyntäminen oli ainut selkeä miinus. Käyntimme tarkoituksen eli seikkailupuiston puolen kohteista emme lopulta päässeet testaamaan yhtäkään, joten niitä emme sinänsä voi arvioida. Tiukat aikataulut on kuitenkin hyvin hankala yhdistää eläinpuistopuolen katseluun, joten suosittelisin keskittymään käynnillä selkeästi jompaankumpaan tai seikkailupuiston kaikkea toimintaa pitäisi olla tarjolla koko päivän kaikkina aikoina, jottei kaikki aika kulu odotteluun ja paikasta toiseen edestakaisin siirtymiseen.

 http://www.caselapark.com/en/

La Vanille Nature Park

Yksi odotetuimmista kohteista oli La Vanille puiston jättiläiskilpikonnat. Rion lempieläin lehmän lisäksi on kilpikonna ja käytin niitä häpeämättömästi lahjontaan koko syksyn. Palkkioksi itsenäisistä vessakäynneistä lupasin viedä hänet Mauritiukselle katsomaan kilpikonnia. Viimeiset puoli vuotta onkin onnistuneiden suoritusten jälkeen yleisin kysymys ollut pääseekö hän nyt sitten sinne kilpikonnamatkalle. Toki.

Navigaattorimme erityisominaisuus oli olla tuntematta kohdetta lainkaan tai lopettaa opastaminen joitakin kilometrejä ennen määränpäätä. La Vanilleen löytäminen osoittautuikin odotettua hankalammaksi ja kaikki paikalliset joilta reittiä tiedustelimme olivat turhauttavan yksimielisiä siitä, että oikea reitti kulkee erinäisiä mutateitä sokeriruokopeltojen keskellä. Lopulta saimme hyvin henkilökohtaista palvelua ja poliisit ajoivat edellämme opastaen meidät peltosokkelon läpi. Saavuimme ehkä jotenkin epätyypillisestä suunnasta, koska lähtiessämme löysimme hieman järkevämmän tuntuisen reitin.

Näimme kilpikonnia kolmessa eri kohteessa ja La Vanille oli ehdottomasti parempi kuin Casela tai Pamplemousses kaikissa suhteissa, niin kilpikonnien kuin kävijöidenkin kannalta. Sadoilla monen kokoisilla kilppareilla oli upea iso puisto, jossa ne saivat vapaana möyriä ja kävijät käyskennellä niiden joukossa. Heille oli tarjolla mutaista aluetta, kuivaa aluetta, nurmikkkoa, lampea, pusikkoa ja katosta. Konnille sai myös ostaa ruokaa ja syöttää niitä. 

Puistossa on jo 20 vuotta ollut kilpikonnien kasvatusohjelma.  Eläimet tuntuivat viihtyvän hyvin ja monet pariskunnat olivat käyntimmekin aikana lisääntymispuuhissa.  Eri ikäisille vauvakonnille on omat 1-5 vuotiaiden aitauksensa.  Yksivuotiaat  näyttivät miniatyyreiltä aikuisten yksilöiden vierellä. kaksivuotiaat Aldabra jättiläiskilpikonnat ovat suunnilleen saman kokoisia kuin suomalaisissa kodeissa tutummat punakorvakilpikonnat, joten kaikkein suurimmat yksilöt voivat olla yli satavuotiaita.  Joidenkin uskotaan eläneen jopa yli 200-vuotiaiksi, mutta koska ne ovat eläneet tutkijoitaan pidempään, täysin luotettavaa dokumentaatiota ei ole vielä saatavilla.

Alueella on myös museo, jossa kerrotaan saarten kilpikonnien historiasta. Viittä kotoperäistä kilpikonnalajia  uskotaan eläneen Mascarene-saarilla jopa 300 000 yksilöä vielä 1600-luvun lopulla. Kilpikonnat olivat helppo saalis saarilla pysähtyville merimiehille ja niiden liha ja niistä saatava öljy olivat kysyttyjä tuotteita pitkille merimatkoille. Yhteen tynnyrilliseen öljyä tarvittiin yli 500 kilpikonnaa, joten niiden kanta hupeni nopeasti sukupuuttoon saakka samoihin aikoihin kuin dodotkin.

La Vanillessa kasvatettuja kilpikonnia siirrettiin vuonna 2006 Rodrigues-saarelle 490 kappaletta ja ne asuttavat siellä kaksi kilometriä pitkää suojaista laaksoa, jossa tämä uusi laji  korvaa sukupuuttoon kuolleen alkuperäislajin. Ne ovat sopeutuneet laaksoon hyvin ja alkaneet lisääntyä sielläkin. Laaksoon tavoitellaan noin 1000 yksilön kantaa tulevaisuudessa. Maailman suurin Aldabra yhteisö, 100 000 yksilöä,  asustaa Seychellien koskemattomalla Aldabra atollilla.

La Vanillessa on keskitytty kilpikonnien lisäksi krokotiileihin ja hieman valitettavasti puistossa on myös apinoita ja hedelmälepakoita, joiden elämä häkeissä ei ole ehkä ihan niin leppoisaa kuin kilpikonnakavereilla. Puiston sisäänkäynnin myymälässä on myös myynnissä krokotiilituotteita, kuten nahkoja päineen ja puiston ravintolan menusta löytyy ihan oma sivunsa krokotiiliruokalajeille, kuten krokoburgerille, joten näiden matelijoiden onnellisuus on varsin kyseenalaista.

Burgerit chillaa

Krokotiilialtaiden viereisessä hyönteis- ja perhosmuseossa oli hyvin laajat kokoelmat ja puunlehden ja keijujen näköiset perhoset ylempänä seinällä olivat niin kauniita ja erikoisia, etten lainkaan huomannut lähes kasvojeni edessä olevia lasipurkeistaan tuijottavia säilöttyjä käärmeitä, ennen kuin Jenni  tuli maininneeksi asiasta. Sen jälkeen poistuimmekin museosta.

http://lavanille-naturepark.com/index.php/en/accueil-1

Mauritius

7.-22.3.2018

Mark Twain kirjoitti kerran Mauritiuksen luodun ensin, sen jälkeen taivaan kopioksi Mauritiuksesta.
Tämän kuvauksen luin monestakin maasta kertovasta jutusta. Se on saattanut olla osuvampi aiemmin, nykyään saari ei ole enää ihan niin paratiisimainen kuin lainaus ja matkailuesitteiden kuvat uskottelevat, vaikka hyvin kaunis edelleen onkin.

Siitä huolimatta maa johon en varsinaisesti ollut suunnitellut matkustavani osoittautui tarkemmin tutustuessa täydelliseksi matkakohteeksi varsinkin lasten kanssa. Saari kuuluu Afrikkaan, mutta on  kuten muutkin trooppiset saarivaltiot ja kaikilta osin hyvin epäafrikkalainen. Lasten kannalta parasta on se, ettei ole malariaa, bilhartsiaa tai mitään muitakaan muualla Afrikassa yleisiä haitallisia tauteja, eikä siis tarvitse syödä malarialääkkeitä, mikä usein on ollut heille kovin hankalaa. Täysin rabiesvapaa maa ei ole, mutta lähes, Mauritius ja Etelä-Afrikka jakavatkin viimeisen sijan listauksessa maanosan vuosittaisista rabiestapauksista. Tämäkin on hyvä asia, sillä kulkukoiria ja -kissoja on joka kadulla, ravintolassa, parkkipaikalla ja rannalla. Myös apinoita ja suuria lepakoita näkee helposti luonnossa.  Mauritiuksella ei kuitenkaan ole lainkaan myrkyllisiä matelijoita tai hyönteisiä, joten luonnossa voi liikkua rauhallisin mielin.

Mitä enemmän maasta luin, sitä paremmalta se kuulosti ja vaihdoin jo varaamani Gambian matkan Mauritiukseen löydettyäni tavanomaista edullisemman lähdön. Kahden aivan ihanan, mutta raskaan autokiertomatkan ja campingelämän jälkeen kaipasin välillä lomaa, jossa minun ei tarvitse vaihteeksi tehdä mitään ja voi vaan rentoutua. Siksi valitsin aikoinaan lapsettomana kummastelemani, mutta lasten kanssa niin käteväksi osoittautuneen all-inclusive-loman huippuhienossa hotellista syrjässä kaikesta, jossa on tarjolla niin paljon tekemistä, ettei hotellilta välttämättä tarvitsisi edes poistua, joten jopa minä varmaan pystyn viihtymään siellä ainakin puolet päivistä.

https://hotels-attitude.com/en/the-ravenala-attitude/

Myös liikenne on melko rauhallista ja sujuvaa, joten autoilu lasten kanssa on yhtä turvallista kuin Euroopassakin. Ilman turvaistuinta en silti täälläkään aja, vaikka paikallisten lapset seisovat ja kiipeilevät autoissa ajon aikana. Jostain syystä jo kuukausia aiemmin auton vuokrauksen yhteydessä varaamani istuin ei koskaan saapunut ja odotettuani sitä toisena autonvuokrauspäivänä tunteja sovitusta ajasta, soitettuani ja kuultuani ettei sitä oltu vielä edes hankittu, kyllästyin odottamaan ja ostin sellaisen itse vuokra-autoomme.

Viereinen saari Reunion on tunnettu yhtenä maailman paikoista, jossa kohdistuu eniten haihyökkäyksiä ihmisiin ja siellä on meressä uimista rajoitettu kielloin. Mauritiuksella ei ole kuitenkaan tätäkään ongelmaa. Rannoilla ei ole edes merisiilejä. Tämä ei kuitenkaan ole hyvä asia, koska se liittynee vahvasti juuri siihen miksei saari ole enää ihan entisenlainen paratiisi.
Monin paikoin ympäri saarta varsinkin lähempänä rantoja olevat koralliriutat ovat täysin kuolleita. Kauempana merellä ja syvemmällä olevat ovat paremmin säilyneitä. Tämä oli hyvin suuri järkytys, samoin kuin keräämättömän muoviroskan määrä kaikilla näkemillämme rannoilla.
Ei suinkaan pahinta mitä olen maailmalla nähnyt, lähellekään, mutta nyt puhutaan paikasta joka on kaukana kaikesta, keskellä Intian Valtamerta.