Anne Frankin talo

3.4.

Tein kaksi virhettä ennen matkaa. Vaikka tiesin jo viime vuonna minä päivänä olisimme missäkin ja tiesin Anne Frankin talon suosion ja mahdollisuuden ostaa jonottamiselta säästävät liput etukäteen netistä, en kuitenkaan tehnyt asialle mitään ajoissa. Pari viikkoa ennen matkaa sainkin huomata, että seuraavat vapaat ajat löytyivät toukokuulta ja varauduin henkisesti 1-3 tunnin jonottamiseen. Haimme lähikaupasta mukaan eväitä, varoittelin poikia pitkästä jonotuksesta ja salaa toivoin että huhtikuussa selviäisi tunnin jonotuksella, luettuani monien turistien kesäisistä kolmen tunnin kokemuksista.
Turha toivo, jono kiersi korttelin kolmella sivulla. Rio onneksi nukkui rattaissa. Jonkin aikaa eteenpäin madeltuani koin deja-vun ja koska kuitenkin olin varma etten ole museossa koskaan käynyt, aloin muistelemaan josko olisimme aikoinaan 15-vuotiaina kavereiden kanssa kaupungissa seikkaillessamme jonottaneet museoon ja lopulta luovuttaneet.
Noin puolitoista tuntia odotettuamme luoksemme kiiruhti museon työntekijä kysyen ihmeissään kuinka kauan olemme jo jonottaneet. Kuultuaan vastaukseni hän pahoitteli ettei kukaan ollut tullut aiemmin kertomaan meille, että lastenrattaiden kanssa ei tarvitse jonottaa, vaan heillä on toinen sisäänkäynti pienten lasten kanssa vieraileville ja he käyvät yleensä poimimassa lapsivieraat jonosta nopeammin. Tämä olisi ollut mukava tietää etukäteen.

Kaksi muutakin kehityskohdetta museolla olisi. Säilytyslokerot olisivat todella tarpeelliset, varsinkin kun reppuja edellytetään kannettavan vierailulla vatsan puolella, melko haastavaa painavan kantamuksen kanssa, etenkin huonoselkäiselle, pienen lapsen kanssa liikkuvalle tai iäkkäämmille kävijöille. Useimmissa museoissa lokerot kuitenkin on, vaikkei niissä edes rajoitettaisi tavaroiden mukaan ottamista. Toinen asia ei oikeasti ole ongelma, mutta pakko kertoa kuinka onnistuimme saamaan osaksemme huomiota toivottua enemmän. Hoitopöydäthän (todella hienoa aina kun sellainen on tarjolla) tavataan usein sijoittaa invavessoihin, mutta hälytysnappia ei ehkä kannattaisi sijoittaa suoraan hoitotason kohdalle ja korkeudelle. En muuten olekaan ennen tiennyt, että niistä invavessan napeista alkaa soimaan sellainen kovaääninen hälytys koko kerroksessa.

Museo itsessään oli mielenkiintoisempi ja vaikuttavampi kuin olin osannut odottaa. Kylläkin kirjan aikoinaan lukeneena ja juuri ennen matkaa nettisivuilta uudelleen perheen historian kerranneena, ei museo tarjonnut oikeastaan mitään uutta tietoa. Huoneissa olevat tekstit olivat suurimmaksi osaksi otteita päiväyksineen Annen päiväkirjasta, valokuvia ja perheen muita dokumentteja selvennyksineen.
Kuitenkin talon tunnelma, kapeat jyrkät portaikot, kääntyvän kirjahyllyn takaiset huoneet joissa perhe piileskeli, kylpyhuone jota ei voinut käyttää päivisin työntekijöiden ollessa alemmissa kerroksissa, video jossa selvinnyt lapsuuden ystävä kertoi viimeisestä kerrasta kun näki Annen leirillä, kaikki se toi uutta syvyyttä lukukokemukseen.
Koko museossa vallitsi myös lähes täydellinen äänettömyys valtavasta kävijämäärästä huolimatta. Jopa kääntäessäni tekstejä lapsille hiljaa kuiskallen tunsin häiritseväni talon hiljaisuutta.
Ostin ennen matkaa Anne Frankin päiväkirjan matkalukemiseksi lapsille. Taidan itsekin lukea sen taas uudelleen vuosien jälkeen.

http://www.annefrank.org

Koululaisena ihmettelin mikseivät ihmiset tehneet mitään ja estäneet keskitysleirien tapahtumia. Luulin ettei ihmiskunta enää koskaan antaisi samanlaisten tapahtumien toistua. Kuitenkin viimeisten parinkymmenen vuoden aikana olen saanut nähdä sisällissotien, kansanmurhien, uskonnon tai etnisyyden vuoksi syrjimisen, vainoamisen ja tuhoamisen toistuvan yhä uudelleen. Kuvittelin lapsena ilmeisen naivisti tiedon ja nykyteknologian pystyvän aiempaa tehokkaammin kykenevän estämään joukkotuhonta, vaikka se lähes päinvastoin tuntuu moninaistaneen keinot ja tehneen siitä toistuvampaa, niin jatkuvaa ettei se aina edes yllä isommaksi kansainväliseksi uutiseksi. Anne Frankin museossa moni pystyy varmasti eläytymään historian tapahtumiin ja hahmottamaan miehityksen ja keskitysleirien kärsimykset paremmin yksilön kokemusten kautta. Toisaalta itseäni jäi osittain myös vaivaamaan se kävijöiden ilmaisema tunne-energian, surun ja ajan käyttö kohdistettuna menneeseen. Kunpa jokainen kävijä voisi käyttää vierailun herättämää muutoksenhalua edes pienen hetken koittaakseen omalta osaltaan vaikuttaa maailman nykytilanteeseen, vaikkei siihen edelleenkään tunnu olevan sen parempia keinoja tai mahdollisuuksia kuin silloinkaan.

Perheen ainoa leiriltä selviytyjä Annen isä Otto Frank vastasi loppuelämänsä ajan lukijakirjeisiin usein seuraavilla sanoilla.

 'I hope Anne's book will have an effect on the rest of your life so that insofar as it is possible in your own circumstances, you will work for unity and peace.' 

NEMO

3.4.

Ensimmäinen kohteemme Amsterdamissa oli tiedemuseo Nemo, jonne pääsimme kätevästi raitiovaunulla suoraan leirintäalueemme vierestä. Neon suosikki oli veden kiertokulkua ja puhdistusta havainnollistava laite, Junon patojen rakennus, jossa koitettiin estää virtuaalisen veden tulvintaa ja Rio piti aurinko-ja vesivoiman keräämisestä ja laitteiden käynnistämisestä niiden avulla, sekä logistiikkalaitteesta jossa ensin tehtiin tietokoneella tilaus, sen jälkeen ohjattiin robottia lastaamaan valitut tuotteet, jotka siirtyivät liukuhihnalla seuraavaan pisteeseen ja lopuksi ohjattiin lentokonetta ja toimitettiin lastit eri maihin. Katsoimme myös esityksen ketjureaktiosta.

Museon kattoterassin ravintolaa ja energiapuistoa oli kovin kehuttu ja odotin niiltä eniten, mutta ravintola oli todella heikkotasoinen. Kertakäyttöastioista tarjottiin ylihinnoiteltua välttävää pikaruokaa ja lämpövitriineissä esillä seisseitä ruokia elvyteltiin suihkuttamalla niitä raikkaamman näköisiksi. Hieno sijainti ja todella upea kattotasanne näköaloineen, istutuksineen ja laitteineen olisi mahtava lounaspaikka, jos ravintolan laatu olisi parempi.

Olemme käyneet monissa tiedemuseoissa ja etukäteen NEMOn sivuihin tutustuessani en odottanut kovinkaan paljon ja olin itse asiassa ajatellut että voisimme jättää museon kokonaan väliin. Matkailijan kannalta tärkeää on, että tarjolla on aktiviteetteja, jotka eivät vaadi kielen ymmärtämistä. Kovin paljon tekstiä ja tietoa sisältävät näyttelyt ovat siksi usein vähän tylsiä. Lapset pitävät aina eniten siitä, että itse pääsee tekemään ja kokeilemaan jotakin. Pojat kuitenkin viihtyivät hyvin ja pitivät museosta. Barcelonaan olemme suunnitelleet käyntiä CosmoCaixaan, mutta voi olla että yksi tiedemuseo riittää matkalle.

Suosikkimme tiedemuseoista:

1. Cite des enfants, lasten oma kerros Pariisin tiedemuseossa, tämä on ylivoimainen ykkönen 1-10 vuotiaille, etenkin rakennustyömaa oli ehdoton suosikki

2. Tom Tit's Experience, Södertälje, tarjoaa paljon tekemistä kaiken ikäisille kävijöille, kesällä lisäksi ulkoalueella lisää tekemistä

3. Tiedemuseo, Lontoo

4. Nemo, Amsterdam

5. Heureka, Tikkurila, mielenkiintoiset vaihtuvat näyttelyt nostaisivat tämän oikeastaan NEMOn edelle, vakituinen näyttely ei

6. Tietomaa, Oulu

7. Tiedemuseo, Tukholma

Shit happens!

2.4.

Miniatur Wunderland

2.4.

Katsellessani mitä Hampurilla olisi meille tarjottavana, löysin Miniatur Wunderlandin. Luin etukäteen arvosteluja ja harvoin löytää internetistä samanlaista yksimielisyyttä missään asiassa. Kaikki kehuivat kohteen olevan luokkaa nähtävä edes kerran elämässä ja syy matkustaa Hampuriin. Pakkohan sinne sitten oli mennä, vaikkei kohde alkuperäiseen matkasuunnitelmaan kuulunutkaan.
Varasin liput etukäteen välttääksemme jonotusta ja viikkoa ennen kaikki ajat oli jo täyteen varattuja paitsi aamu kahdeksan ja kymmenen välillä. Vierailumme osui juuri suosituimmalle päivälle sunnuntaille.

Paikan lähtökohtana olivat aikoinaan pienoisrautatiet ja edelleen toki kaikialla, myös portaiden askelmissa ja seinissä ja lattioissa lasin alla kulkee juniakin, mutta pienoismallit ovat niin monipuolisia, täynnä kiinnostavia ja hassuja yksityiskohtia ja toimintoja, että katsottavaa riittää vaikkei junista innostuisi.

Pienoismallit, jos niin voi sanoa, kun yhden maailman koko voi olla jopa 300m2, käsittävät mm. Sveitsin, Itävallan, Italian, Scandinavian, USAn, Saksan, Hampurin ja lentokentän. Pienoismallien hienoutena on toimiva liikenne, vuorovesi, päivän ja yön vaihtelu joka 15. minuutti, laskevat, nousevat ja ympäri kenttää rullailevat lentokoneet sekä esimerkiksi suklaatehdas, jossa liukuhihna kuljetti suklaat vierailijoiden syötäviksi.

Yksityiskohtina löytyi rikoksia, onnettomuuksia, tulipaloja, satuhahmoja, avaruusolentoja, nudisteja, omituisia eläimiä, munkkeja pelaamassa jalkapalloa Vatikaanin takakujalla, kummitustaloja joiden pihalla liikkui pelottavia otuksia, sukeltavia lehmiä ja muita eläimiä tekemässä kaikkea mahdollista.

Matkamme kohteista pääsimme tutustumaan etukäteen jo ainakin Neuschwansteiniin ja Cinque Terreen. Venetsiakin oli rakenteilla, mutta valmistuu vasta myöhemmin tänä vuonna. Täytyy siis mennä katsomaan alkuperäistä. Omat suosikkini olivat Italia tulivuorenpurkauksineen, Las Vegas ja Grand Canyon, omituiset eläimet sekä huvittavien yksityiskohtien etsiminen. Poikien suosikit olivat kuulemma suklaatehdas, tulivuori ja kaikki.

http://www.miniatur-wunderland.com

Finnlines

31.3.-1.4.

Onneksi olin pakannut autoa koko viikon ennen lähtöä, koska kiirehän siinä taas meinasi lopulta tulla. Pojat menivät vielä kouluun perjantaina ennen lähtöä ja itse ahdoin sillä välin viimeisiä varusteita mukaan matkaan. Rio osallistui oksentamalla sillä välin sohvalle. Täysin tyypillistä, joku on aina kipeänä, lähdetään minne vaan. Meillä matkakuumetta podetaan kirjaimellisesti.

Pakkaaminen pitkällä kaavalla kannatti siinäkin mielessä, että varmaan ensimmäistä kertaa ikinä emme unohtaneet mitään. Päivitetty navigaattori meinasi kyllä aiheuttaa ajamaan lähtiessä pienoisen pulman, koska saadaksemme kaikki tarvittavat maat mahtumaan, K oli näemmä joutunut poistamaan Suomen ja minä en koskaan ole käynyt Vuosaaren satamassa. Junon kännykällä suunnistettiin sitten lähtöpisteeseen. Lisäjännitystä tarjosi yllättävän lumisateen ja kesärenkaiden yhdistelmä.

Laivaan ajettaessa meidät ohjattiin kaikkein ylimmälle autoparvelle ja siellä kääntyillessä ja peruutellessa olin melko kiitollinen vihdoin kuntoon saadusta parkkitutkasta, vaikka ilmankin pärjäsin vuoden verran. Enpä muuten ole ikinä ollut töissä tai matkustajana laivalla, jossa olisi yhtä
mukava ja avulias henkilökunta. Merikin oli miellyttävän tyyni, joten en kärsinyt pelkäämästäni matkapahoinvoinnista lainkaan (tai sitten uudet lääkkeet olivat tehokkaita).

Etukäteen ostetut ateriapaketit takasivat sen, että ruokaa riitti. Tekemistäkin oli enemmän kuin osasin odottaa ja koska lapsimatkustajia ei tähän vuodenaikaan juurikaan ollut, saimme leikkihuoneen ja saunaosaston useimmiten ihan yksityiskäyttöön. Suunnilleen Junon ikäinen venäläinen poika isänsä kanssa haastoi pojat pelaamaan heidän kanssaan pöytäfutista ja heistä saatiin loppumatkalle seuraa pelailemaan liitokiekkoa, x-boxia ja innostuivat isot pojat Neon ja Rion kanssa pallomereenkin. Rakensin pojille myös este-ja tehtäväradan leikkihuoneen ympäri kaikista huonekaluista ja muista tavaroista ja sitä kiertäessä kului mukavasti aikaa ja energiaa. Itse ehdin lukaista leikkihuoneen nojatuolissa kaikki matkalukemiseni.

                         

Travemundessa pääsimme viimeisinä ulos laivasta vasta yhdeltätoista illalla ja sateessa, salamoiden välähdellessä aloitimme ajomatkamme kohti Hampuria. Onneksi olin ilmoittanut etukäteen, että myöhästymme todennäköisesti sisäänkirjautumisajasta, joten olin saanut ovikoodin jo aiemmin ja meitä odotti hotellin ulko-ovessa tervehdys ja huoneemme ovi oli jätetty meitä varten auki. Suosittelen lämpimästi Hotel 108 automatkailijoille, jotka kaipaavat turvallista pysäköintipaikkaa ja edullista yöpymispaikkaa Hampurin lähellä. Herttainen omistaja huomioi meitä myös aamiaisella, laitteli pojille kaakaota ja hintaan kuuluva aamiainen oli muutenkin hyvä.