3.4.
Tein kaksi virhettä ennen matkaa. Vaikka tiesin jo viime vuonna minä päivänä olisimme missäkin ja tiesin Anne Frankin talon suosion ja mahdollisuuden ostaa jonottamiselta säästävät liput etukäteen netistä, en kuitenkaan tehnyt asialle mitään ajoissa. Pari viikkoa ennen matkaa sainkin huomata, että seuraavat vapaat ajat löytyivät toukokuulta ja varauduin henkisesti 1-3 tunnin jonottamiseen. Haimme lähikaupasta mukaan eväitä, varoittelin poikia pitkästä jonotuksesta ja salaa toivoin että huhtikuussa selviäisi tunnin jonotuksella, luettuani monien turistien kesäisistä kolmen tunnin kokemuksista.
Turha toivo, jono kiersi korttelin kolmella sivulla. Rio onneksi nukkui rattaissa. Jonkin aikaa eteenpäin madeltuani koin deja-vun ja koska kuitenkin olin varma etten ole museossa koskaan käynyt, aloin muistelemaan josko olisimme aikoinaan 15-vuotiaina kavereiden kanssa kaupungissa seikkaillessamme jonottaneet museoon ja lopulta luovuttaneet.
Noin puolitoista tuntia odotettuamme luoksemme kiiruhti museon työntekijä kysyen ihmeissään kuinka kauan olemme jo jonottaneet. Kuultuaan vastaukseni hän pahoitteli ettei kukaan ollut tullut aiemmin kertomaan meille, että lastenrattaiden kanssa ei tarvitse jonottaa, vaan heillä on toinen sisäänkäynti pienten lasten kanssa vieraileville ja he käyvät yleensä poimimassa lapsivieraat jonosta nopeammin. Tämä olisi ollut mukava tietää etukäteen.
Kaksi muutakin kehityskohdetta museolla olisi. Säilytyslokerot olisivat todella tarpeelliset, varsinkin kun reppuja edellytetään kannettavan vierailulla vatsan puolella, melko haastavaa painavan kantamuksen kanssa, etenkin huonoselkäiselle, pienen lapsen kanssa liikkuvalle tai iäkkäämmille kävijöille. Useimmissa museoissa lokerot kuitenkin on, vaikkei niissä edes rajoitettaisi tavaroiden mukaan ottamista. Toinen asia ei oikeasti ole ongelma, mutta pakko kertoa kuinka onnistuimme saamaan osaksemme huomiota toivottua enemmän. Hoitopöydäthän (todella hienoa aina kun sellainen on tarjolla) tavataan usein sijoittaa invavessoihin, mutta hälytysnappia ei ehkä kannattaisi sijoittaa suoraan hoitotason kohdalle ja korkeudelle. En muuten olekaan ennen tiennyt, että niistä invavessan napeista alkaa soimaan sellainen kovaääninen hälytys koko kerroksessa.
Museo itsessään oli mielenkiintoisempi ja vaikuttavampi kuin olin osannut odottaa. Kylläkin kirjan aikoinaan lukeneena ja juuri ennen matkaa nettisivuilta uudelleen perheen historian kerranneena, ei museo tarjonnut oikeastaan mitään uutta tietoa. Huoneissa olevat tekstit olivat suurimmaksi osaksi otteita päiväyksineen Annen päiväkirjasta, valokuvia ja perheen muita dokumentteja selvennyksineen.
Kuitenkin talon tunnelma, kapeat jyrkät portaikot, kääntyvän kirjahyllyn takaiset huoneet joissa perhe piileskeli, kylpyhuone jota ei voinut käyttää päivisin työntekijöiden ollessa alemmissa kerroksissa, video jossa selvinnyt lapsuuden ystävä kertoi viimeisestä kerrasta kun näki Annen leirillä, kaikki se toi uutta syvyyttä lukukokemukseen.
Koko museossa vallitsi myös lähes täydellinen äänettömyys valtavasta kävijämäärästä huolimatta. Jopa kääntäessäni tekstejä lapsille hiljaa kuiskallen tunsin häiritseväni talon hiljaisuutta.
Ostin ennen matkaa Anne Frankin päiväkirjan matkalukemiseksi lapsille. Taidan itsekin lukea sen taas uudelleen vuosien jälkeen.
http://www.annefrank.org
Koululaisena ihmettelin mikseivät ihmiset tehneet mitään ja estäneet keskitysleirien tapahtumia. Luulin ettei ihmiskunta enää koskaan antaisi samanlaisten tapahtumien toistua. Kuitenkin viimeisten parinkymmenen vuoden aikana olen saanut nähdä sisällissotien, kansanmurhien, uskonnon tai etnisyyden vuoksi syrjimisen, vainoamisen ja tuhoamisen toistuvan yhä uudelleen. Kuvittelin lapsena ilmeisen naivisti tiedon ja nykyteknologian pystyvän aiempaa tehokkaammin kykenevän estämään joukkotuhonta, vaikka se lähes päinvastoin tuntuu moninaistaneen keinot ja tehneen siitä toistuvampaa, niin jatkuvaa ettei se aina edes yllä isommaksi kansainväliseksi uutiseksi. Anne Frankin museossa moni pystyy varmasti eläytymään historian tapahtumiin ja hahmottamaan miehityksen ja keskitysleirien kärsimykset paremmin yksilön kokemusten kautta. Toisaalta itseäni jäi osittain myös vaivaamaan se kävijöiden ilmaisema tunne-energian, surun ja ajan käyttö kohdistettuna menneeseen. Kunpa jokainen kävijä voisi käyttää vierailun herättämää muutoksenhalua edes pienen hetken koittaakseen omalta osaltaan vaikuttaa maailman nykytilanteeseen, vaikkei siihen edelleenkään tunnu olevan sen parempia keinoja tai mahdollisuuksia kuin silloinkaan.
Perheen ainoa leiriltä selviytyjä Annen isä Otto Frank vastasi loppuelämänsä ajan lukijakirjeisiin usein seuraavilla sanoilla.
'I hope Anne's book will have an effect on the rest of your life so that insofar as it is possible in your own circumstances, you will work for unity and peace.'
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti