Ajaessamme kohti Pyreneitä, liikennettä oli vähemmän kuin kertaakaan aiemmin. Lumihuippuinen vuoristo hallitsi maisemaa ja harvat pienet kylät vuoren rinteillä erottuivat ruskeina rykelminä alarinteiden vihreyden keskeltä. Nousujen ja laskujen, tunneleiden ja jokilaaksojen kautta saavuimme viimein Andorran rajalle. Vähän ennen rajaa suuren tumman turkoosin vuoristojärven keskellä aivan pienen pienellä kalliosaarella oli saaren kokoinen suloinen vanha talo, ihastuttava talon paikka.
Espanjan ja Andorran välinen raja oli matkamme ensimmäinen, jossa oli varsinainen raja-asema ja virkailijat, mutta meidän ei silti tarvinnut edes pysähtyä. Heti rajan jälkeen alkoivat suuret opasteet Naturlandiaan, varsinaiseen poikkeamisemme syyhyn. Hieman ihmettelin, kun olimme laakson pohjalla, päämäärämme piti sijaita kahden kilometrin korkeudessa ja navigaattori näytti matkaa olevan jäljellä enää muutamia kilometrejä. Sitten alkoi hiukset pystyyn nostattava nousu ylös vuoristotietä. Maisemat olivat kuulemma upeat, en katsonut. Serpentiinitien päässä meitä odotti hämmentyneet työntekijät, jotka eivät meinanneet uskoa meidän varanneen majoitusta heiltä. Ihmetyksen syykin selvisi, kun edellämme rakennukseen alettiin sytytellä valoja ja selvisi että olemme paikan ainoat asiakkaat. Puisto on ollut auki pääsiäisloman ajan, mutta sulkeutuu huomenna muutamaksi viikoksi, joten luultavasti siksi muita ei ole. Toisaalta rakennuksessa tuntuu olevan lämmötkin pois päältä ja ravintolasalissa tuolit käännettyinä pöytien päällä ja tyhjä keittiö, joten saatamme olla vuoden ensimmäiset asiakkaat.
Ilta-auringossa vuorenrinteen piknik-paikalla on mukava syödä eväitä hiljaisuudessa, kuunnellen vain moniäänistä lintujen iltakonserttia ja kirjoittaa blogia. Onneksi latasin koneen viime yönä Barcelonassa. K halusi ajella vielä uudelleen alas kylään ostamaan meille jotakin maisemaan sopivaa juotavaa nautittavaksi. On jokseenkin outoa olla suuressa luontohuvipuistossa ja hotellissa ihan keskenään. Henkilökunta palaa takaisin vasta aamulla tarjoilemaan huoneen hintaan kuuluvaa aamiaista. Meitä ympäröivä näkymä on todella vaikuttava ja yksinäisyytemme samanlainen yhtä aikaa absurdi, yllättävä ja lumoava käänne kuin aikoinaan Keniassa yksityiskäyttöömme saama luxus safarileiri, kokemus johon K vertasi tilannettamme tänään.
Espanjan yli 22 asteen lämmössä pakkasin aamulla jo ulkoiluvaatteet ja takit turhina pois ja nyt samana iltana saimme kaivaa esiin lämmintä vaatetta lapasia myöten heti auringon laskeutuessa. Ylhäällä vuorilla on todella kylmä yöllä. Järjestin itselleni kirjoituspisteen hotellin autioon keittiöön, koska se oli ainut huone johon sain valot päälle, kun muut nukkuvat huoneessamme ja kirjoitan villatakki päällä, kaulaliina kaulassa, vaikka olen sisällä. Vielä aamulla suunnittelimme uimarannalle menoa vain 200 kilometrin päässä täältä.
Rata näytti alapäästä melko siedettävältä, arvasin silti hurjempia yllätyksiä olevan tiedossa. Rakastan vuoristoratoja, silti ensimmäinen pitkä nousu on aina minusta inhottavan tuntuinen. Siitä voi arvata mitä pidin noususta radan huipulle, puoli kilometriä suoraan ylöspäin pahimmillaan hyvin jyrkkää nousua. Kelkkaa vapautettiin ja jarrutettiin itse, joten myös lähtökaarteeseen syöksyminen arvelutti ensimmäisellä kerralla. Olin nähnyt muutamia kuvia etukäteen, joten osasin varautua pian seuraavaan korkkiruuvikierteeseen. Ensimmäisellä laskulla jarruttelin melko paljon, toisella vähemmän ja viimeisellä ei taidettu jarruttaa lainkaan koko matkalla. Yli viiden kilometrin rata tuntui mielettömän pitkältä. Tämän jälkeen huvipuistojen vuoristoradat tuntuvat naurettavan lyhyiltä. Lapset olisivat halunneet laskea vielä nopeammin ja heidän mielestään paras laite ikinä.
Laskimme myös Tubbylla, kuin rengasliuku laskettelumäessä, ajoimme mönkijöillä ja katsoimme karhuja ja susia. Murmelit olivat harmillisesti vielä talviunilla, Rio kun oli erityisesti kotona luontodokumentin katsottuaan odottanut näkevänsä matkalla vuoria ja murmeleita. 4/6 kiipesi myös airtreck-radalla. Ravintolassa ei taas vaihteeksi tarjottu mitään listalla olevaa, valittavissa oli ainoastaan päivän ateria, josta ei tietenkään kerrottu mitään millään osaamallani kielellä, joten odotimme mielenkiinnolla mitä mahtaisimme saada. Alkuruoka oli jonkinlaista kaali-lihakeittoa, joka sisälsi enemmän luunkappaleita ja teräviä siruja kuin lihaa, sitten tarjoiltiin leikkeleitä ja leipiä joiden päällä oli jotakin kylmää velton näköistä kesäkurpitsaa ja paprikaa muistuttavaa. Pääruokana oli lajitelma erilaisia lihakimpaleita ja makkaroita, joista osa oli oikein hyviä. Jälkiruoka oli aterian paras osuus, valittavana oli Jennin kovasti toivomaa creme catalanaa, suklaakakkua, riisivanukasta tai ananasta.
En tunne ketään Andorrassa matkaillutta, mutta suosittelen kokeilemaan. En olisi luultavasti koskaan tullut matkustaneeksi sinne ilman kelkkarataa, mutta maa vaikutti kaikin puolin kauniilta ja kiinnostavalta. Vuorilla laskettelukeskuksia köysiratoineen, viehättäviä kyliä ja pieniä kaupunkeja laaksojen pohjilla, joka puolella mielettömät maisemat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti