Tämä kaupunki ei sovi Viton kanssa matkaaville. Lyonissa käyntikohteidemme piti olla Musee miniature & Cinema, miniatyyri- ja elokuvamuseo sekä Musee des Confluences, tiede- ja antropologiamuseo. Ajoimme kyllä ensiksi mainitun ohi, joka sekin teki tiukkaa, koska kaduilla oli aivan järjetön määrä ihmisiä ja museon läheiset kadut olivat niin kapeita, että Vito juuri ja juuri mahtui etenemään. Mahdottomaksi käynnin teki kuitenkin pysäköintiongelmat. Kadunvarsipaikkoja ei ollut missään vapaana ja vaikka olisi ollutkin, niin ei pitkä pötkylämme olisi niihin väleihin kuitenkaan mahtunut. Kuusi pysäköintialuetta etsittyämme ja todettuamme kaikissa olevan puomi, joka esti yli 1,80m korkeiden autojen ajamisen ulkoalueille, joissa vain taivas oli kattona, niin totesimme 1,91m korkean Viton pysäköinnin toivottomaksi. Päätimme yrittää onneamme toisen kohteemme läheisessä parkkihallissa, jonka olin jo kotona katsonut valmiiksi netistä. Siellä korkeus oli 1,90m, mutta siinä vaiheessa aloin olemaan jo niin tuskastunut turhalta vaikuttavaan Lyonin matkaamme, että päätin silti ajaa sisään, luottaen ilmoitetuissa mitoissa olevan sen verran varaa.
Confluencissa olin suunnitellut katsottavaksi minua suuresti kiinnostavan Antarctica näyttelyn, joka oli enää muutaman päivän nähtävillä, joten Lyonin matkamme ajoittui juuri sopivasti. Näyttelyn mahtavimmat huoneet olivat ensinnäkin tila, jossa koko seinän kokoisena esitettävä jään alla kuvattu video äänimaailmoineen ja jään alapintaa esittävä katto loivat vaikutelman veden alla olosta pingviinien sukellellessa vieressä jään reunalta syvyyksiin. Toinen upea tila, mielestäni näyttelyn paras, oli suuri pyöreä huone, jonka keskellä istuttiin munien päällä ja kaikkialla ympärillä pingviinit touhusivat jälleen koko seinien korkeudelta. Kokemusta lisäsi tilassa puhaltava tuuli pingviinien ollessa lumimyrskyssä ja jälleen täydellinen äänimaisema.
Lopuksi ehdimme vielä katsoa nopeasti esihistoriallisen osaston dinosauruksineen ja mammutteineen. Olimme kaikki sitä mieltä, että museossa olisi voinut viettää paljon pidemmän ajan. Todella hieno rakennus ja hyvin kiinnostavia näyttelyitä.
Museon ohi ajaessa saavuttaessa pojat olivat huomanneet vieressä perinteisen sirkuksen puna-keltaraidallisine monihuippuisine telttoineen ja teltan takaisessa aitauksessa kameleita, seeproja ja leijonia. Näyttelyiden jälkeen lähdimmekin vielä iltakävelylle katselemaan mitä teltoilla tapahtuu.
Vaikka nykyään syvästi paheksunkin sirkus- ja merieläinnäytöksiä sekä huonoja eläintarhoja, niin yksi lapsuuteni jännittävimmistä muistoista on kun olin muistaakseni isäni kanssa Moskovan suuressa sirkuksessa, jossa hylkeet temppuilivat palloilla ja leijonat karjuivat ja hyppivät tulirenkaiden läpi. 80-luvun alkuvuosina ei taidettu vielä yleisestikään niin ajatella ja ymmärtää eläinten kärsimyksiä ja ainakaan itse en osannut asiaa noin 5-vuotiaana ajatella. Katsellessamme sirkusta esitys oli juuri alkamassa ja yllättäen päätimme mennä katsomaan näytöksen. Olin kyllä itse hieman huolissani, koska erehdyin kerran 2000-luvun alussa menemään Latvian Riiassa kaupungin kehuttuun sirkukseen ja minulla on vieläkin paha mieli siellä kaltoinkohdellusta karhusta ja jopa käärmeistä, vaikken edes pidä niistä. Omat lapseni olen ilmeisesti onnistunut opettamaan ajatteleviksi ja empaattisiksi sillä lapset pitivät akrobaateista ja trapetsitaiteilijoista ja harvinaisen taitavasta jonglöörista, mutta olivat hyvin pahoillaan eläinten kohtelusta. Jopa Rio ihmetteli jälkeenpäin miksi leijonia, kameleita ja seeproja piti mätkiä, kuten hän sanoi. Pinderin sirkus ei ollut entuudestaan minulle tuttu, vaikka onkin ilmeisesti toiminut jo toista sataa vuotta, esityksiä kuitenkin olisi aika päivittää tälle vuosituhannelle. Ajan jolloin sirkuksessa käytiin ihmettelemässä eksoottisia eläimiä, kummallisia ihmisiä ja hurjia viidakon villipetoja pitäisi olla jo historiaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti