Hirvien talo

Löysin Uumajan lähiseudulta kaksi kiinnostavaa kohdetta, jotka valitettavasti sijaitsivat keskenään hieman eri suunnilla, enkä todennäköisesti ehtisi molempiin samana päivänä. Päätin valita Älgets Hus - Hirvien talon Bjurholmissa, vaikkei se ollut lainkaan matkani varrella, koska hirvet.
Aikuisten sisäänpääsymaksu on noin 14€ ja hinta-laatusuhde oli mielestäni erittäin kohtuullinen.
En osannut hirveästi odottaa muuta mukavaa kuin hirvien taputtelua ja ruokintaa aitauksessa, mutta hintaan sisältyvä diashow esitelmineen, sarvikokoelma ja hirvimuseo olivat yllättävänkin kiiinnostavia. Paikassa olisi ollut myös hirvipomppulinna ja ravintola, mutta koska ruokalistalla oli ei ehkä niin yllättävästi hirveä, jätin molemmat kokeilematta.

En aiemmin tiennytkään hirvien pudottavan ne suuret sarvensa joka talvi ja kasvattavan aina kesän aikana hurjaa vauhtia uudet tilalle ja sarvien kokoero johtuu siitä, että vanhemmat eläimet pystyvät kasvattamaan suuremmat sarvet kuin nuoremmat yksilöt. Hirvet eivät myöskään näe värejä, eivätkä erota liikettä ellei siinä ole kontrastia, tämä selittänee osin miksi otuksilla on ikävänä tapana ryykiä suoraan autojen eteen.
Ruotsi näyttää olevan täynnä hirvitorneja ja museossa esiteltiin muun muassa tätä perinnettä kuvin, joista löytyi mm. kylpytynnyristä, armeijan ajoneuvosta ja asuntovaunusta tehtyjä hirvestyskoppeja.

Itse hirvet sitten, ensin päästiin tutustumaan kaksiin pieniin kaksosiin ja sen jälkeen mamma ja pappa hirviin. Etenkin kasvuvaiheessa olevat sarvet tuntuivat todella omituisilta, vähän kuin märiltä pesusieniltä. Tapaamiseen sisältyi paljon kuvaamista ja taputtelua, on ne niin ihania, silloin kun eivät tule tiellä vastaan.

                           

Taidetta Uumajassa

Ensisijainen kohteeni Uumajassa oli Bildmuseet, joka on sijainnut vuodesta 2012 asti uudessa arkkitehtonisestikin kiinnostavassa rakennuksessa Taidekampuksen yhteydessä.
Eri puolille rakennusta suuntautuvat siellä täällä sijaitsevat suuret ikkunat muodostavat oman teoksensa ympäröivästä näkymästä. Museo tarjoilee viidessä kerroksessa vaihtuvia näyttelyitä ja lisäksi löytyy hyvä myymälä ja kahvila.

Kahdessa kerroksista oli tällä hetkellä Ekologins Visionärer näyttelykokonaisuus. Minulle tärkeä oli erityisesti videoteos jossa eri valtioiden alueilla elävien alkuperäisheimojen edustajat kertoivat ihmisten ja yritysten vaikutuksista Amazonin sademetsään. Tämän näyttelyn teemoihin sopi omalla tavallaan myös kolmannen kerroksen vallannut ja aivan ehdoton suosikkini, John Akomfrahin vaikuttava videoteos Purple.

Årets svenska bilderbok voittajateosta, Sara Lundbergin Fågel i mig flyg vart den vill,  esittelevä näyttely oli myös mielenkiintoinen. Esillä oli alkuperäisiä akvarelli-ja kollaasitekniikalla tehtyjä kuvia ja materiaaleja, sekä lopullisia painettuja kirjoja. Oli hauska vertailla niitä keskenään ja nähdä detaljien lisääntyminen ja irrallisten osien rakentuminen kokonaisuudeksi.

http://www.bildmuseet.umu.se/sv/

Seuraavaksi suuntasin Umedalenin Veistospuistoon. Veistokset sijaitsevat ympäriinsä vanhan sairaala-alueen rakennusten pihoilla ja ympäröivässä metsässä.  En onnistunut löytämään alueelta minkäänlaista karttaa tai opasteita, joten teosten löytäminen melko sekavasta ympäristöstä oli ajoittain haastavaa. Onneksi olin katsonut netistä etukäteen, että teoksia on 44, löysin niistä 32 ja siinä vaiheessa sateen sanketessa päätin lopettaa kiertelyn ja jatkaa matkaa.
 (Puiston nettisivuilta näyttää löytyvän myös alueen kartta, mutta jostakin syystä puhelimeni ei sitä vierailullani näyttänyt.)

Veistosten vierelle rakennetut uudet asuintalot leikkipaikkoineen ja muina rakennelmineen aiheuttivat välillä hämmennystä onko kyseessä teos vai jokin muu rakenne. Dysfunctional Outdoor Gym -veistokseen olisin voinut vahingossa päästää lapset leikkimään.
Suosikkiteoksiini lukeutui mm. taiteilijoiden Winter & Hörbelt mineraalivesipullojen kuljetuskoreista rakennettu paviljonki Kastenhaus 1166.14, sekä pronssista valetut ja maalatut kengät, maahan upotetut kylpyammeet ja  mäntyihin ripustettu Love song for Umeå, vain muutamia mainitakseni.

 Kaarina Kaikkonen,  A Path II

(yksityiskohta teoksesta) Roland Persson, Untitled

Winter & Hörbelt, Kastenhaus 1166.14

The Art Guys,   Love Song for Umeå

Jaume Plensa,  Nosotros

http://umedalenskulptur.org

Äkkilähtö Lofooteille

Viime vuoden Islannin matkan jälkeen aloin haaveilemaan Lofooteista. Vaikka toive koko ajan taustalla olikin, mitään konkreettista en matkan eteen tehnyt aiemmin kuin kolme päivää ennen lähtöä. Kaikissa lukemissani matkakertomuksissa Lofooteista korostuu tämänkin kohteen kalleus. Halusin siis kokeilla kuinka edullisesti matkan pystyisi tekemään.
Suunnitelmana yöpyä autossa, syödä retkikeittimellä valmistettuja mukaan otettuja eväitä ja tutustua mahdollisimman pitkälle ilmaisiin tai edullisiin luonnonnähtävyyksiin.
Vaikken etukäteen hintoja ehtinyt tutkia, lautta- ja junamatkojen lisäksi soin itselleni ylellisen 60 euron päiväbudejtin, johon pitäisi sisältyä dieselit, ruokailut ja yöpymiset. Uskoisin 30 euronkin riittävän tarvittaessa, mutta lopussa nähdään kuinkas sitten kävikään.

Alunperin ajattelin ottaa autojunan Rovaniemelle ja ajaa sieltä loppumatkan. Näin olisin säästänyt etenkin hermokipuista kaasujalkaani. Sunnuntaina soitin varatakseni paikan, mutta VR:n asiakaspalveluhenkilön tietämättömyys yhdistettynä muutamiin muihin väärinkäsityksiin johti kuitenkin käsitykseen ettei extrapitkää Vitoamme huolittaisi kyytiin lainkaan. Puoli päivää olin jo luovuttamassa, kunnes keksin vaihtoehtoisen suunnitelman ja varasinkin lauttamatkan Vaasasta Uumajaan.

Pikaisten matkavalmistelujen jälkeen ajelin keskiviikkoaamuna kohti Vaasaa, tarkoituksena jatkaa suunnilleen saman tien Ruotsin ja Norjan läpi rannikolle Bodöön ja ottaa sieltä seuraava lautta Lofoottien läntisimpään päähän Moskenesiin. Lautalta otin esitteen Uumajan seudun nähtävyyksistä ja päätinkin tutustua niihin seuraavana päivänä. Ensimmäisen yön yövyin Umea First Camp Campingissa,  hyvät ja siistit palvelut muuten, mutta miinusta siitä että koko valtavalla alueella oli vain yksi wc-rakennus hyvin kaukana. Erityistä plussaa puolestaan todella tyylikkäästä minigolf-alueesta, jossa pelailin kierroksen ilta-auringossa.

Kuvia matkan varrelta

Kokemuksia Ravenala Attitude hotellista

Tulossa pian.

Ihmeiden talo

Tulossa pian.

Chamarel- Seven Coloured Earth

Tulossa pian.

Sir Seewoosagur Ramgoolamin kasvitieteellinen puutarha

Tulossa pian.

Ganga Talao - Grand Bassin

Tulossa pian.

Blue Safari Submarine

Mauritiuksella ei ole juurikaan museoita tai muita ainutlaatuisia kohteita matkailijoille.

Sen vuoksi Blue Safari Submarine sukellusveneretket kuulostikin erityisen kiinnostavalta vaihtoehdolta yhden lomapäivämme ohjelmaksi. Firma itse kertoo maailmassa olevan ainoastaan 12 yritystä, jotka järjestävät huvisukellusretkiä asiakkaille ja Intian Valtamerellä he ovat kuulemma ainoa.

Heidän perusretkensä on vajaan tunnin sukellus 35 metrin syvyyteen kymmenpaikkaisella sukellusveneellä (75-120€), jossa jokaiselle matkustajalle on oma pyöreä ikkuna istuimen vieressä. Minä ja Rio istuimme eturivissä, jolloin meillä oli hyvä näkymä myös ohjaamon suuren etuikkunan kautta suoraan eteenpäin. Meidän lähdöllämme oli vain kuusi osallistujaa, joten halutessaan maisemia pystyi tarkkailemaan myös neljästä vapaasta ikkunasta.
Yrityksellä on myös mm. kahden hengen sukellusskoottereita (120-160€), joilla voi sukeltaa itsenäisesti, kylläkin vain kolmen metrin syvyydessä. Skootterin matkustajan tulee olla vähintään
8-vuotias, joten Rion kanssa tämä ei ollut vaihtoehto. Romanttisena vaihtoehtona on tarjolla myös avarammalla näköalaikkunalla varustettu sukellusvene vain kahdelle matkustajalle, jossa sukelluksen aikana nautitaan lounas (1730€).

Olin onneksi lukenut Trip Advisorista muutamia arvosteluita, miettiessäni onko retki varmasti hintansa arvoinen. Osa kävijöistä arvosteli huonoa näkyvyyttä, osaa huoletti turvallisuus ja osa kertoi tulleensa merisairaaksi. Osasin siis henkisesti varautua ainakin tulevaan huonovointisuuteen. Vaikka viime vuosina en ole enää kärsinyt niin pahasti matkapahoinvoinnista kuin aiemmin, niin Mauritiuksella jokainen retki merelle teki minut saman tien sairaaksi. Vaikka meri ei näyttänyt erityisen tyrskyiseltä, vene keinui ja velloi reilusti joka suuntaan.  Kuljetusveneestä tukialukselle ja tukialukselta sukellusveneeseen siirtymiset olivatkin aallokossa heittelehtivien alusten vuoksi retken hankalin osuus. Turvallisuudesta meillä ei ollut mitään huomautettavaa, Riolle tarjottiin pelastusliivit alkuinfossa satamassa ja varmasti kaikki muutkin halukkaat olisivat sellaiset saaneet ottaa telineestä. Myös sukellusveneeseen siirryttyämme kapteeni opasti kattavasti miten toimitaan happitason jostain syystä laskiessa, miten aluksesta poistutaan hätätilanteessa ja kuinka saamme aluksen pintaan, jos hänelle sattuu jotakin. Retken aluksi epäilin hetken huonon näkyvyyden osuneen sille päivälle, mutta kyse olikin pääasiassa siitä, ettei sukelluksen aikana ympärillä ollut mitään nähtävää. Vasta pohjaan päästyämme näkyviin tuli enemmän kaloja.

Ensimmäiseksi saavuimme hylylle, joka on upotettu pohjaan joitakin vuosia sitten keinotekoiseksi riutaksi. Aluksen päällä kasvoikin jo hieman uutta korallia ja ympärillä uiskenteli jonkin verran hieman suurempiakin kaloja. Hylyn jälkeen jatkoimme koralliriutoille. Siellä näkyi enemmän elämää ja ilokseni näin myös pallokalan (ei pallona) suoraan ikkunani takana. Viimeiseksi siirryimme alueelle jossa on usein merikilpikonnia ja näimme lopulta neljä eri yksilöä, kaksi korallien seassa piileskelevää ja kaksi uiskentelevaa.

Retki ylitti odotukseni ja oli ehdottomasti hintansa arvoinen ainutlaatuinen kokemus. Ainut iso miinus on pakko antaa siitä, että yrittäessään taata meille matkustajille parhaat näkymät, kapteenimme ohjasi aluksen kolmesti liian lähelle törmäten riuttaan, varsinkin kerran pohja raapi pahasti koralleja pitkin. Koska saaren korallin tilanne on muutenkin erittäin huolestuttava, kaikissa aktiviteeteissa merellä tulisi ottaa huomioon sen suojelu. Sukellusretkellä katsoisin mieluummin kohdetta muutaman metrin kauempaa, kuin olisin osaltani tuhoamassa kymmenien vuosien kasvun edestä korallia. Varsinkin kun tämä retki toistuu monta kertaa päivittäin, olisi sen järjestäminen vastuullisesti erittäin tärkeää.

https://www.blue-safari.com

Katamaraaniretki, vetovarjoilua ja Ile aux Cerfs

Monista eri saarille tarjolla olevista katamaraaniretkistä valintaa tehdessämme päätimme unohtaa ennakkosuunnitelmat ja ostimme retken vaivattomasti hotellin rannalla päivittäin notkuvilta myyjiltä. Retki maksoi hieman vähemmän ( 4 henkilöä, 8000 rupiaa/197 euroa) kuin etukäteen katsomamme, sisälsi täysin samat jutut ja kuljetuksen saaren toisella puolella olevaan lähtösatamaan. Ile aux Cerfsia kaikki kehuivat kauneimmaksi saarista, joten siltä osin pitäydyimme suunnitelmassa, vaikka pohjoisrannikon saaret olisivat olleet paljon lähempänä majapaikkaamme. Retken ajankohtaa aikaistimme,  koska sitä seuraaville parille päivälle oli kuulemma myrskyä tiedossa.

Retkijärjestelyjen ainoa miinuspuoli oli se, että meidät haettiin ensimmäisinä hyvin aikaisin aamulla ja sen jälkeen kiertelimme yli kaksi tuntia noutaen ihmisiä muilta hotelleilta. Me olimme kyydin ainut lapsiperhe ja oli hieman harmillista, että jouduimme herättämään Rion aamukuudelta vain istuaksemme monta tuntia autossa. Suora reitti hotelliltamme rantaan olisi ollut alle tunnin. Onneksi edes paluumatkalla kuljettaja ehdotti, että voimme tehdä reitin toiseen suuntaan korvaukseksi aamusta ja meidät palautettiin ensimmäisinä.

Ainut kerta kahden viikon aikana jonkun muun kyydissä, niin sattui pieni kolari. Juuri pysähdyttyämme lähtösatamaan joku rysäytti auton perään. Onneksi en ollut vielä ehtinyt avaamaan Rion turvavyötä.
Rannalta siirryttiin moottoriveneellä kauempana lahdella olevalle katamaraanille. Meillä oli taas omat pelastusliivit Riolle mukana ja hyvä niin, muilla lapsilla ei näemmä liivejä käytetty, vaikka matkan aikana siirryttiin monta kertaa veneestä toiseen välillä hyvinkin aaltoilevissa olosuhteissa ja liikuttiin paljon kannella.

Hieno aurinkoinen sää, sopivan tyynehkö meri, hauska miehistö ja kaikki muutkin elementit kasassa täydelliseen retkipäivään.

Jonkin matkaa purjehdittuamme näkyi merellä siellä täällä vetovarjojen lähtölauttoja. Katamaraanilla tiedusteltiin kiinnostaisiko pieni lento ja katsottuamme ensin erään pariskunnan suorituksen, ilmoitin Jennin ja Junon varjoilemaan. Minulla ei ollut yhtään käteistä mukana, mutta sovittiin että maksun voi suorittaa satamaan palattuamme. Lähdimme Rion kanssa mukaan, jotta ohjeet tulisivat varmasti ymmärretyiksi. Junolle annettiin lautalla vielä GoPro-kamera käteen ja hän sai kuvata ilmalennon.
Kahden hengen varjoilu ja kuvat+video muistikortilla 2500 rupiaa (62 euroa), ei paha hinta mielestäni. Minua ja Rioakin yritettiin kovasti saada kokeilemaan. Onneksi Rio ei halunnut, en tiedä olisiko tämä sopinut korkeanpaikankammolleni.

Matkaa jatkettiin ja seuraava pysähdys oli jokisuistossa, jossa siirryttiin taas moottoriveneeseen ja matkattiin jokea ylös katsomaan GRSA vesiputousta. Rannat olivat tiheän sademetsän peitossa ja lopussa saavuimme pienelle vesiputoukselle. Matkalla näimme jälleen apinoita hyppelemässä ja keikkumassa rannan puissa. 

Katamaraanin perätuhtoon kiinnitetyllä grillillä oltiin käristetty matkan aikana kalaa, kanaa, patonkia ja muuta purtavaa lounasta varten. Ennen lounasta pysähdyttiin vielä avomerellä snorklaustuokiota varten. Merivirta oli vaan niin voimakas, ettemme liikkuneet uidessamme lainkaan eteenpäin vaan ajauduimme koko ajan kauemmas riutasta. Tämä olisi ollut ehkä tilaisuutemme nähdä elävää riuttaa ja runsaammin kaloja, mutta tämän jälkeen luovutimme ja snorklauslomastamme tuli snorklaukseton.

Lounaan jälkeen saavumme Ile aux Cerfsille. Ensi vaikutelma saaresta oli pieni järkytys. Valkoisten hiekkarantojen ja turkoosinsinisen meren sijaan näimme koko rannan pituudelta myyntikojuja, erilaisia vesiurheilupaikkoja ja ravintoloita. Saarella näytti olevan tarjolla myös kiipeilyradat ylhäällä puissa. Ei ihan odottamani autiosaari, olisi ehkä pitänyt sittenkin tutustua paremmin vaihtoehtoihin. 

Onneksi saaren toinen puoli vastasi enemmän odotuksiamme ja varsinkin kahlaus kainaloiden korkeudelle ylettyvässä vedessä Rioa ja tavaroita kannatellen viereiselle saarelle teki retkestä oikein onnistuneen. Kahlauksen päässä oli kaunis autio saari, jossa ei edes ollut moniakaan ihmisiä useimpien jäädessä vilkkaammalle puolelle palvelujen äärelle. Kävelin rannalla ja lapset rakentelivat hiekkalinnoituksia aaltojen vietäväksi. 

Paluumatkan juttelimme mukavan eteläafrikkalaisen perheen kanssa Suomesta ja Etelä-Afrikasta. Heillä oli mukanaan iso kulhollinen tyypillisiä afrikkalaisia taikinanaksuja ja perheen isä tarjosi meillekin aina kierroksen. Ilmeni että naksut olivat ensimmäinen ruoka koko matkalla, josta Rio todella innostui ja kun satuin mainitsemaan ettei hän ollut juurikaan syönyt mitään siihen mennessä, niin ystävällinen perhe pyysi miehistöltä pussin ja halusi ehdottomasti pakata loput naksut Riolle lahjaksi mukaan. Todella mukavia ihmisiä. Loppuloman Rio aina tiedustelikin retkeillessämme, onko hänen lahjansa mukana repussa, kun hänen teki mieli nauttia muutama naksu.

 

Casela, isoja kisuja ja aikatauluongelmia

Caselan pitkät vaijeriliukuradat metsän yllä olivat käyntimme suunniteltu syy. Jenni ja Juno halusivat kokeilla myös Canyon Swing ja Nepalese Bridge aktiviteetteja. Olin katsellut etukäteen aikatauluja ja suunnitellut päiväohjelmamme. Puisto on auki 9-17 ja useimmat toiminnot ovat tarkasti aikataulutettuja ja osa järjestetään vain kerran tai kahdesti päivässä.
Suunnitelmamme oli Big cat drive thru, Safari, Giraffe feeding, aviary, zip lines, nepalese bridge ja canyon swing. Lisäksi Juno olisi halunnut pygmihippojen tapaamiseen ja Jenni tutustua paremmin servaaleihin ja ratsastaa kamelilla. Epäilin ettei ihan kaikkea ehdittäisi, koska eri toimintojen loppumisen ja seuraavan alkamisen väliin pyydettiin jättämään aina tunti väliä paikasta toiseen siirtymiseen.
Jo aamulla lippukassalla myyjä sanoikin suoraan neljän aktiviteetin olevan liikaa yhdelle päivälle ja puiston keskellä olevaan ravintolaan ei kuulemma kannata edes suunnitella menevänsä, koska siihen kuluisi liikaa aikaa. Selvä.
Asiaa tavallaan helpotti se, että pygmihippo tapaamisia ei järjestetty lainkaan, Canyon Swing oli pois käytöstä, vuorelle jossa vaijeriliu'ut olivat ei saanut ottaa Rioa mukaan, joten minä jouduin luopumaan siitä osuudesta kokonaan, toisaalta minulle sopivat rata-ajat ilman huimaavaa nepalilaista riippusiltaa olisivat olleet aamupäivällä ja lasten haluamat yhdistelmäajat iltapäivällä, joten emme olisi ehtineet mihinkään muualle puistossa.

Safaripuisto on jaettu neljään alueeseen plus lisäksi sisäänkäynniltä toiseen suuntaan on vuori, jossa suurin osa seikkailuaktiviteeteista järjestetään. Aloitimme kuljetuksella kolmossalueelle, jossa ovat kaikki isot kisut. Casela valitettavasti järjestää tapaamisia kaikkien eri kissalajien kanssa, myös pentutapaamisia ja lisäksi kävelyitä isojen kissapetojen kanssa. Nämä olivat seikat joiden vuoksi etukäteen mietin pitäisikö koko puisto jättää väliin. En halua tukea arveluttavaa eläinten kohtelua ja yritän opettaa samaa lapsille. Rajan vetäminen on toki melko hankalaa, jollei yksiselitteisesti jätä täysin käymättä eläintarhoissa ja muissa eläinaktiviteeteissa. (Aiheesta lisää myöhemmin toisessa kirjoituksessa.)

Teimme safariautokierroksen tiikerien ja leijonien alueiden läpi. Näillä melko isoilla ja vehreillä alueilla elää vanhimmat yksilöt, jotka ennen ovat olleet tapaamisissa. Näissä suurissa aitauksissa niillä oli useimpiin eläinpuistoihin verrattuna oikein mukavat eläkepäivät. Monet tiikerit ja leijonat loikoilivat ylhäällä puissa, aivan auton vieressä, vaikka olisivat halutessaan voineet valita suojaisempia piilopaikkoja, joten ilmeisesti safariajelut ja ihmiset eivät sitten niin häiritse.

Tämän jälkeen siirryimme kuljetuksella neljännelle alueelle, jossa olisi safari, kirahvit ja kamelit. Kirahvien ruokinta-aika oli juuri loppumassa, joten menimme ensin ruokkimaan niitä ja nämä suloisuudet olivatkin ehdottomasti päivän paras osuus ja kaikkien suosikki. Tällä kertaa yksi kirahveista nuoli Rion niskaa, muttei mussuttanut kenenkään kättä, kuten Keniassa, kun K:n huomaamatta hänen selässään kantorinkassa olleen Neon käsi oli jo kyynärpäätä myöten kirahvin kidassa.

Kirahvit ruokittuamme kello olikin niin paljon, että safari piti jättää väliin ja palata kuljetuksella ykkösalueen pääportille, josta lähtisi kuljetus vuorelle. Minun piti mennä paikalle allekirjoittamaan lupalappu, jota epäkäytännöllisesti ei voinut tehdä etukäteen, esimerkiksi lippujen oston yhteydessä. Odotettuamme kuljetusta yli puoli tuntia, meille tultiin ilmoittamaan tuulen voimakkuuden nousseen vuorella ja vaijeriliukuradat olisivat loppupäivän pois käytöstä. Harmitti enemmän kuin hieman, koska olimme jättäneet lähes kaiken muun väliin tämän takia.

Päätimme sitten vielä kerran matkustaa hyvin kuoppaisen reitin joen ylityksineen neljännelle alueelle ja osallistua safarille. Savannialue oli valtava ja siellä oli mahdollista nähdä paljon erilaisia antilooppeja, strutseja, sarvikuonoja ja seeproja. Autenttisuutta häiritsi hieman se, että sarvikuonot ja seeprat oli rajattu aidoin tiettyyn osaan suuresta tasangosta, varmaankin ihan käytännön syistä, jotta ne olisi löydettävissä helpommin jokaisella kierroksella. Puiston kaksi sarvikuonoa on siirretty tänne turvaan Etelä-Afrikasta, jossa niiden vanhemmat ovat joutuneet salametsästäjien uhreiksi.

Safarin jälkeen Jenni ja Juno halusivat vielä ratsastaa kameleilla, jotka olivat kylläkin dromedaareja, Riokin sen tiesi. Lopuksi yritimme vielä päästä näkemään edes vilauksen Junon toivomista pygmihipoista, mutta vaikka kuinka tähyilimme, ei näkynyt edes korvan kärkiä, siellä taidettiin olla täysin sukelluksissa tai rantaruovikossa piileskelemässä.

Aika loppui kesken ja Walk thru Aviary jäi myös kokonaan näkemättä. Puistossa on jo mainittujen lisäksi myös kotieläinpuisto, leikkipuisto,  tube liukuradat ja rakenteilla näytti olevan kelkkarata alas vuorelta. Jos haluaa nähdä ja tehdä kaiken tarjolla olevan, puistossa lienee pakko käydä kahtena päivänä. Jos Caselaa arvioidaan ainoastaan eläintarhana, sanoisin sillä olevan mahdollisuuksia olla keskivertoa parempi vain suhteellisen pienin parannuksin. Isojen kissojen hyödyntäminen oli ainut selkeä miinus. Käyntimme tarkoituksen eli seikkailupuiston puolen kohteista emme lopulta päässeet testaamaan yhtäkään, joten niitä emme sinänsä voi arvioida. Tiukat aikataulut on kuitenkin hyvin hankala yhdistää eläinpuistopuolen katseluun, joten suosittelisin keskittymään käynnillä selkeästi jompaankumpaan tai seikkailupuiston kaikkea toimintaa pitäisi olla tarjolla koko päivän kaikkina aikoina, jottei kaikki aika kulu odotteluun ja paikasta toiseen edestakaisin siirtymiseen.

 http://www.caselapark.com/en/

La Vanille Nature Park

Yksi odotetuimmista kohteista oli La Vanille puiston jättiläiskilpikonnat. Rion lempieläin lehmän lisäksi on kilpikonna ja käytin niitä häpeämättömästi lahjontaan koko syksyn. Palkkioksi itsenäisistä vessakäynneistä lupasin viedä hänet Mauritiukselle katsomaan kilpikonnia. Viimeiset puoli vuotta onkin onnistuneiden suoritusten jälkeen yleisin kysymys ollut pääseekö hän nyt sitten sinne kilpikonnamatkalle. Toki.

Navigaattorimme erityisominaisuus oli olla tuntematta kohdetta lainkaan tai lopettaa opastaminen joitakin kilometrejä ennen määränpäätä. La Vanilleen löytäminen osoittautuikin odotettua hankalammaksi ja kaikki paikalliset joilta reittiä tiedustelimme olivat turhauttavan yksimielisiä siitä, että oikea reitti kulkee erinäisiä mutateitä sokeriruokopeltojen keskellä. Lopulta saimme hyvin henkilökohtaista palvelua ja poliisit ajoivat edellämme opastaen meidät peltosokkelon läpi. Saavuimme ehkä jotenkin epätyypillisestä suunnasta, koska lähtiessämme löysimme hieman järkevämmän tuntuisen reitin.

Näimme kilpikonnia kolmessa eri kohteessa ja La Vanille oli ehdottomasti parempi kuin Casela tai Pamplemousses kaikissa suhteissa, niin kilpikonnien kuin kävijöidenkin kannalta. Sadoilla monen kokoisilla kilppareilla oli upea iso puisto, jossa ne saivat vapaana möyriä ja kävijät käyskennellä niiden joukossa. Heille oli tarjolla mutaista aluetta, kuivaa aluetta, nurmikkkoa, lampea, pusikkoa ja katosta. Konnille sai myös ostaa ruokaa ja syöttää niitä. 

Puistossa on jo 20 vuotta ollut kilpikonnien kasvatusohjelma.  Eläimet tuntuivat viihtyvän hyvin ja monet pariskunnat olivat käyntimmekin aikana lisääntymispuuhissa.  Eri ikäisille vauvakonnille on omat 1-5 vuotiaiden aitauksensa.  Yksivuotiaat  näyttivät miniatyyreiltä aikuisten yksilöiden vierellä. kaksivuotiaat Aldabra jättiläiskilpikonnat ovat suunnilleen saman kokoisia kuin suomalaisissa kodeissa tutummat punakorvakilpikonnat, joten kaikkein suurimmat yksilöt voivat olla yli satavuotiaita.  Joidenkin uskotaan eläneen jopa yli 200-vuotiaiksi, mutta koska ne ovat eläneet tutkijoitaan pidempään, täysin luotettavaa dokumentaatiota ei ole vielä saatavilla.

Alueella on myös museo, jossa kerrotaan saarten kilpikonnien historiasta. Viittä kotoperäistä kilpikonnalajia  uskotaan eläneen Mascarene-saarilla jopa 300 000 yksilöä vielä 1600-luvun lopulla. Kilpikonnat olivat helppo saalis saarilla pysähtyville merimiehille ja niiden liha ja niistä saatava öljy olivat kysyttyjä tuotteita pitkille merimatkoille. Yhteen tynnyrilliseen öljyä tarvittiin yli 500 kilpikonnaa, joten niiden kanta hupeni nopeasti sukupuuttoon saakka samoihin aikoihin kuin dodotkin.

La Vanillessa kasvatettuja kilpikonnia siirrettiin vuonna 2006 Rodrigues-saarelle 490 kappaletta ja ne asuttavat siellä kaksi kilometriä pitkää suojaista laaksoa, jossa tämä uusi laji  korvaa sukupuuttoon kuolleen alkuperäislajin. Ne ovat sopeutuneet laaksoon hyvin ja alkaneet lisääntyä sielläkin. Laaksoon tavoitellaan noin 1000 yksilön kantaa tulevaisuudessa. Maailman suurin Aldabra yhteisö, 100 000 yksilöä,  asustaa Seychellien koskemattomalla Aldabra atollilla.

La Vanillessa on keskitytty kilpikonnien lisäksi krokotiileihin ja hieman valitettavasti puistossa on myös apinoita ja hedelmälepakoita, joiden elämä häkeissä ei ole ehkä ihan niin leppoisaa kuin kilpikonnakavereilla. Puiston sisäänkäynnin myymälässä on myös myynnissä krokotiilituotteita, kuten nahkoja päineen ja puiston ravintolan menusta löytyy ihan oma sivunsa krokotiiliruokalajeille, kuten krokoburgerille, joten näiden matelijoiden onnellisuus on varsin kyseenalaista.

Burgerit chillaa

Krokotiilialtaiden viereisessä hyönteis- ja perhosmuseossa oli hyvin laajat kokoelmat ja puunlehden ja keijujen näköiset perhoset ylempänä seinällä olivat niin kauniita ja erikoisia, etten lainkaan huomannut lähes kasvojeni edessä olevia lasipurkeistaan tuijottavia säilöttyjä käärmeitä, ennen kuin Jenni  tuli maininneeksi asiasta. Sen jälkeen poistuimmekin museosta.

http://lavanille-naturepark.com/index.php/en/accueil-1