Vaelluksia

Tulossa pian.

Pyrstöjä ja tyrskyjä

8.7.

Pohjoisrannikon Husavik on yksi Islannin suosituimmista valasretkikohteista ja olin lukenut sen olevan erityisesti tähän aikaan vuodesta hyvin todennäköinen paikka onnistuneille havainnoille.  Olen ollut aiemmin useilla valasretkillä eri puolilla maapalloa näkemättä koskaan vilahdustakaan valaasta, lapsille Junoa lukuunottamatta tämä oli kaikille ensimmäinen yritys. Valasretket ovat sen verran suosittuja, että retki kannattaa varata hyvissä ajoin etukäteen. Tällaisella kiertomatkalla se tietenkin vaatii melko tarkkaa ajoittamista, jotta varmasti ehtii oikeaan kaupunkiin oikeaan aikaan.

Aluksella kaikille jaettiin lämpimät haalarit. Toppahaalari oli täysin oikea varuste Islannin heinäkuussa ja olisimme kaikki halunneet ottaa ne mukaamme yöasuiksi loppumatkallemme.

Merelle lähdettäessä pidettiin ohjeistus, jossa neuvottiin valashavaintojen ilmoittamisesta kellonaikoja käyttäen, aluksen keulan ollen klo 12. Lapset oppivat tämän helposti englanniksi ja osasivat katsoa aina oikeaan suuntaan kellonaikoja huudeltaessa.

Lisäksi ohjeistettiin mitä tehdä jos joku putoaa aluksesta ja merisairauden yllättäessä siirtymään partaalle, mieluiten myötätuuleen. Luulin näiden olevan vain pieni kevennys. Niiailimme melkoisen isojen aaltojen yli ja yleensä helposti merisairaana ihmisenä selvisin täysin ongelmitta, seisten koko matkan keulassa kamera valmiina ja keulan sukelluksista piittaamatta keskittyen ainoastaan valaisiin. Ilmeni että monet muut matkustajat eivät selvinneet yhtä hyvin. Harmillista etteivät he noudattaneet myöskään neuvoa mennä partaalle. Paluumatkalla satamaan tarjoiltuja korvapuusteja ja kaakaota riittikin sitten tavallista runsaammin meidän perheellemme.

Aluksella kerrottiin paljon valaista, hetula-ja hammasvalaiden eroista ja kuuntelijoiden joukossa kierrätettiin valaan hetulaa. Hyvin kiinnostavaa, olin aina kuvitellut hetulat pehmeiksi heiluviksi rihmoiksi, mutta hetula onkin kova litteä reunastaan rihmoittunut pitkä lastumainen suikale.

Ajattelin etukäteen olevani onnellinen yhdestäkin pienestä vilauksesta. Ilmeni että aiemmat kerrat eivät ole ainakaan olleet kiinni havaintokykyni puutteesta, koska tein jatkuvasti havaintoja koko matkan ajan, useimmiten havaitsin valaat jopa ennen aluksen tähystäjää. Lopulta niitä oli niin paljon joka puolella, etten edes jaksanut pyydetysti osoitella kaikkia purskauksia varsinkaan kaukana  lahden vastarannalla näkyviä.

Ensimmäinen havainto valaasta on yleensä pienen vaalean vesihöyrypilven kaltainen purkaus tummaa vettä vasten. Purskauksia tulee yleensä kolme, pitkin tasaisin välimatkoin toisistaan. Tästä näkee mihin suuntaan valas liikkuu. Vähän sen jälkeen valas sukeltaa, jolloin pintaan nousee usein selkäkaari ja aina lopuksi pyrstö. Tämä onkin sitten kaikki mitä valaasta näkee, ellei eläin satu hyppäämään vedestä ilmaan. Meidän retkellämme yksikään kymmenistä valaista ei harmillisesti halunnut hypätä juuri silloin. Näimme kuitenkin monia yksittäisiä ryhävalaita, joitakin kahden tai kolmen valaan ryhmiä ja ison delfiiniparven. Olimme erittäin tyytyväisiä onnistuneeseen retkipäiväämme.

Jäävuoria ja pilvilampaita

5.-7.7

Jökulsarlon, yksi Islannin ihmeistä, jonka näkemistä olin erityisesti odottanut etukäteen, ei pettänyt toiveitani. Edes ainainen sade ei onnistunut pilaamaan paikan kauneutta. Tältä lahdelta Vatnajökulista irronneet suuret jäätikön palaset aloittavat matkansa merelle. Ensimmäiset hylkeetkin tuli bongattua sukeltelemassa kaukana lahdella.

Jökulsarlon

 Kuvia matkan varrelta

Valkoiset lampaat valkoisessa pilvessä. Yön pimeimpinä hetkinä vuonojen välisiä vuoria ylittäessä pilvet olivat jälleen laskeutuneet alas piilottaen tien sisäänsä ja ajoväylän reunojen tähystelyn lisäksi piti tarkkailla tiheiden sumupilvien seasta auton valoissa esiin pilkahtelevia lampaita, jotka tapansa mukaan seisoivat ympäröivien tyhjien lakeuksien sijaan keskellä tietä tai jolleivät olleet valmiiksi tiellä, hyppelivät suoraan yön ainoan auton eteen.  

Lampaathan ovat Islannissa autoilevalle jatkuva haaste niin sumussa, sateessa, yöllä kuin päivälläkin. Lampaat eivät liiku suurissa helposti havaittavissa laumoissa vaan useimmiten yksin tai parin kaverin kanssa. Kun auto liikkuu lampaat juoksevat tietä kohti, kun auton pysäyttää juostaan karkuun. Jos törmää lampaaseen, pitää omistajalle maksaa korvaus. Koska useimmat lampaat vaeltelevat autioilla mailla tuntienkin matkan päässä mistään asutuksesta, on varmasti helpompaa koittaa välttää törmäyksiä kaikin tavoin, kuin yrittää selvittää mistä kyseisen yksilön omistaja löytyisi.

Seydisfjördur, satamakaupunki vuonon rannalla oli kolmas tukikohtamme. Ajettuani jälleen koko yön matkamme pisintä yksittäistä siirtymää (543km),  laskeuduin auringonnousussa alas kylää kohti yhtä hauskimmista ajamistani vuoristoteistä. Muut nukkuivat eivätkä nähneet kuinka kauniisti tie kiemurteli yössä ylängön järvien välistä alas vuonon pohjalle, kymmenien pienten purojen ja vesiputousten (ja lampaiden) ohitse, kohti vuorten välistä nousevaa aurinkoa.

Kylän, jota kauempaa katsoen saattaisi erehtyä luulemaan värikkäiden puutalojen keskittymäksi, lähes kaikki rakennukset on todellisuudessa päällystetty aaltopellillä, kuten monissa muissakin paikoissa Islannissa. Ymmärrettävä ratkaisu, kuten matkakuvistammekin näkee, puitahan ei täällä juurikaan kasva ja useimmat harvoista näkemistämme metsistä ovat istutettuja. Aaltopelti myös  kestää hyvin haastavassa ilmastossa. Erityisen huvittavaksi täällä asian kuitenkin teki Lonely Planetin virheellinen maininta kylän kauniista puukirkosta. 

Kävimme paikallisessa pienessä taidemuseossa ja kiipesimme kalatehtaan takaista polkua vuonon rinteelle rakennetulle taideteokselle hiljentymään hetkeksi. Kylästä löytyi paljon persoonallisia taloja muraaleineen ja hieno leikkipuisto. Suunniteltu melontaretki vuonolle päätettiin jättää väliin, koska jälleen satoi päivittäin, joten muutoinkin viileässä ilmassa ei hirveästi kiinnostanut ajatus kylmästä ja kosteasta melonnasta. Kylän pienestä ruokakaupasta hankittiin lapsille pehmolunnit, jotka pääsivät mukaan seuraavan päivän linturetkellemme.

Seydisfjördur

Borgafjördur Eystri, kolmas ja viimeinen mahdollisuutemme lunnien näkemiseen. Pienessä kylässä ei juuri muita palveluja ollut, mutta läheiselle lintusaarelle oli rakennettu hienot katselutasanteet ja maksullinen tarkkailumaja. Tällä kertaa kaikki näkivät lunneja edestä ja takaa, kuinka lunni istuu ja makaa. Näiden kiinnostavien lintujen puuhia tarkkailtiin useampi tunti. Sen jälkeen kiipesin lasten kanssa läheiselle haltiakukkulalle ja K paistoi lettuja piknikpaikalla. Näimme myös Lonely Planetissakin mainitun kylän karvaisimman talon nimeltään Lindarbakki.

 Borgafjördur Eystri

Vik, vesiputouksia ja vaarallisia vesiä

1.-4.7.

Toinen leiripaikkamme sijaitsi Vik nimisessä mukavassa pikkukaupungissa. Sieltä käsin teimme pitkiä päiväretkiä moniin etelärannikon kohteisiin.

Lähivuosina pidetään mahdollisena suurta tulivuorenpurkausta, jonka laavavirtojen alle Vik jäisi. Kaupungissa ja ympäröivällä maaseudulla onkin käytössä varoitusjärjestelmä ja kaikissa taloissa on merkit, jotka purkauksen tullessa kiinnitetään kodista poistuttaessa oviin, jotta pelastushenkilöstö tietää mitkä rakennuksista on jo evakuoitu.

Vik poikkeaa useimmista muista Islannnin kylistä ja kaupungeista siten, että täällä vesi ei lämpene geotermisesti, siksi kuuma vesi oli säännöstellympää kuin muualla (ja alati loppu).

Tästä edellistä hieman lämpimämmästä, vielä laavattomasta ja palveluiltaan keskivertoa paremmasta paikasta, löytyi ruokakaupan lisäksi muutamia muitakin liikkeitä, pari pientä museota, muutama ravintola, apteekki ja uimala. Erityismaininta matkamme parhaista pizzoista ja hyvästä uimalasta. 

Vestmannaneyjarista palattuamme kävimme vielä auringonlaskun aikaan Seljalandsfossilla kiertämässä erittäin kostean ja kastelevan reitin suuren pauhaavan vesiputouksen takaa.

Lisää putouksia näimme päivävaelluksellamme Skaftefelin, matkamme ensimmäisen jäätikön reunalla. Tällä vaelluksella pääsimme näkemään tuhkasta mustien reuna-alueiden lisäksi jäätikön myös ylhäältä päin ja siellä katsoen puhdas lakeus kimalteli merenpinnan lailla auringossa.
Kaikkein eniten vesiputouksia näimme vaeltaessamme Skogafossilta alkavan Fimmvörduhalsin 22 putouksen reitin. (kts. Vaelluksia) Sen jälkeen kaikki alkoivat olemaan jokseenkin sitä mieltä, että putouksia on nähty riittävästi tälle lomalle.

Reynisfjaran mustalla laavahiekkarannalla lapset pääsivät kiipeilemään suurilla basalttipylväillä ja kivikokoelmia täydennettiin innolla rannan sileiksi hiotuneilla kivillä. Täällä näimme myös ensimmäiset hieman makaaberit varoituskyltit, joissa oli aina listattuna viimeisimmät turisteille sattuneet kuolemantapaukset kyseisellä paikalla. Vaikka noudatimmekin ohjeita (tärkein sääntö, älä ikinä seiso rannalla selkä merelle päin), emme vielä tässä vaiheessa ymmärtäneet kuinka yleisiä onnettomuudet täällä oikeasti ovatkaan. Vasta myöhemmin paikallista lehteä lukiessani, pelkästään yhdellä sivulla kerrottiin edellisen viikon aikana kuolleen kolme turistia erillisissä onnettomuuksissa. Useimmiten ilmeisesti pudotaan vaellusreiteiltä, kallioilta tai huuhtoudutaan mereen suurten aaltojen (sneaker waves) mukana. 

Lintujensuojelualueella Dyrholaeyn ylätasangolla, joka on tunnettu maamerkki myös näyttävän kivikaarensa vuoksi, kävimme kahdesti.  Siellä minä ja Jenni näimme  ensimmäiset lunnimme luonnossa, vaikkakin vasta toisella yrittämällä. Ensimmäisellä kerralla olimme liikkeellä liian myöhään illalla, lunnit vetäytyvät pesäkoloihinsa heti illan hämärtyessä.  Lähtöaamuna ajoimme vielä Jennin kanssa heti herättyämme pyjamat päällä etsimään lunneja onnistuneemmin poikien jäädessä purkamaan leiriä.

Dyrholaey 

Seljalandsfoss

Kuvia matkan varrelta

Reynisfjara

Skaftafell